Aikaa on kulunut vuosia, enemmän kuin pystyn muistamaan, enemmän kuin haluan muistaa. Useita tunteja, satoja päiviä, eikä mikään ole muuttunut kummemmaksi.

Ajan aallokoista ja tuulisilta tienoilta tulivat vuodet, jotka veivät eteenpäin, koskaan katsomatta taakse. En minäkään katsonut, muutaman kerran vilkaisin. Mitä hyödyttäisi maata sängyssä ja antaa ajatusten vaeltaa kauas, kauemmas kuin mihin pystyisi vaikuttamaan.

Ajassa liikaa kirpeitä muistoja, liikaa kaduttavaa, liian vähän tekoja. Kuka sen sanoo? Mihin saa olla tyytyväinen, mihin pitää olla pettynyt? Olenko minä epäonnistunut, vai saavuttanut sen mitä pitikin? Voiko sitä edes nyt tietää. Ellei voi, kuinka teen päätöksen jatkosta?

Joskus mietin milloin minusta tuli näin vanha? Ei fyysisesti, vaan mieleltäni. Milloin lakkasin kirjoittamasta, milloin annoin arjen valua päälle ja jäädä siihen, milloin aloin ajatella, etten voi vaikuttaa? Annoin ajan kulua jo liian kauan tuudittautuen ajatukseen kaiken lopullisuudesta, mitään ei ole enää tehtävissä. Ja nythän se vasta onkin, kaikki on edessä, kaikki mitä haluan.

Jätän ne kirpeät muistot, ne kurjat tunteet, pysykää siellä minne kuulutte, unohduksisssa. Teidät on käsitelty, eikä teillä ole enää vaikutusta minuun.