Ja niin kirjoitti Saima päiväkirjaansa, kirjoitti kun ei muuta voinut, hänet oli naulattu tuoliin, ajatuksineen, kirjoitustensa kanssa:

"Istun sinua vastapäätä. Näytät niin kauniilta, niin puhtaalta.  Olen juuri suudellut sinua, sanonut avanneeni sinulle uusia mahdollisuuksia, näyttänyt uusia ovia.

Mietin onko minulla siihen kuitenkaan oikeus, onko sinun elämäsi pakko olla samanlaista kuin minun, pitikö minun väkisin avata silmäsi, viedä sinut sinne, mistä ei enää ole paluuta. sanot, että olet onnellinen, kuitenkin näen silmäsi, näen niitä syvemmälle ja tunnen itseni demoniksi pääsi sisällä. En voi lakata ajattelemasta sinua, etkä sinä enää ajattele muuta kuin minua. Mikä täydellinen symbioosi, mikä kirjoituksen aihetta antava kutkuttava tilanne.

Olenko pettänyt sinut sanomalla rakastavani, näyttämällä sen, johdattamalla sinua yhä syvemmälle maailmaani. Kannanko minä ne seuraukset, vain jätänkö sinut katsomatta taakseni, tietäen, ettei sinulla ole mitään mihin palata. Onko se minun oikeuteni, vai petinkö sinut näyttämällä ne ovet, avaamalla uuden maailman suoraan silmiesi eteen. Olenko velvoitettu nyt oppaaksesi lopuksi aikaa, eikö minulla enää ole oikeutta lopettaa tätä. Minä, minä, minä, muuta en voi edelleenkään ajatella. kaiken jälkeen olen vain minä, minä, minä, se demoni onkin minun mielessäni, näin vain heijastuksen siitä silmissäsi, siitä minkä sinä näet. Et sinä tarvitse minua, niinkuin luulen, minä tarvitsen sinua, kuvittelen vain asian olevan toisin päin, kuvittelen sen niin, jotta voin tuntea itseni kokonaiseksi, tärkeäksi..."